10.2. 2011 sekarotuisella Hulda-koiralla oli suuri urakka käsillä, sillä sen vatsasta ulos pyrki 11 koiralasta, kahdeksan pientä poikaa ja kolme tyttöä. Kaikki kuitenkin meni hyvin ja siinä hujakassa maailmaan saapui meidän Karma.
 |
| Siellä hän on, joku noista mustista pötköistä |
Mehän emme mieheni kanssa tienneet vielä tuolloin tuon taivaallista mistään koiranpennuista; elimme ihanaa, tasapainoista arkea vanhan sekarotuisen koirarouvamme kanssa ja kaikki oli niin hyvin kuin olla vain pystyi. Kohtalo kuitenkin rikkoi idyllin ja rakkaalla koirallani todettiin parantumaton syöpä. Koirastani ja viimeisistä yhteisistä ajoistamme löytyy tarkempaa tietoa täältä, lopputulos pähkinänkuoressa on, että lähetin sydän sirpaleina ystäväni viimeiselle matkalle 17.3.2011 ja kotini oli autioitunut tassujen rapinasta ja hännän heilutuksesta.
Olen aina sanonut, että sitten joskus (tämä "joskus" piti olla jossakin hamassa tulevaisuudessa) kun koirani siirtyy ajasta ikuisuuteen, aion ottaa uuden koiran mahdollisimman nopeasti. Ystävilleni sanoin, että jos en itse ymmärrä sitä tehdä surun keskellä, niin minulle täytyy tuoda koira väkisin. Ulkopuolisia ei kuitenkaan tarvittu, sillä koirankaipuu oli suuri ja tiesin tarvitsevani jotakin aikaa ja ajatuksia vievää kestääkseni ja käsitelläkseni sen valtavan tuskan, jonka vanhan koirani poismeno sieluuni jätti. Jo 19.3. menimme mieheni kanssa Parikkalaan katsomaan läjää 5 viikkoa vanhoja pienokaisia. Kaikki koiranpennut liimaantuivat pentuaitauksen laitaa vasten, lipsivät ja purivat sormiamme, yksi kuitenkin oli enemmän kiinnostunut sormeni mututamisesta kuin muut. Hölmistyin hieman, kun kasvattaja sanoi kyseisen pennun olevan meidän tyttö. Siinä se nyt siis oli, 5 viikkoa vanha musta pötkö, ja se olisi meidän Karma. Otin lapsen syliin ja pentujen tapaan se puri ja nuoli kaikkea, mihin suu vain osui. Lähtiessämme Parikkalasta olo oli hyvällä tavalla epätodellinen ja toiveikas; minä tulen pääsemään Sateenkaarisillalla minua katselevan koirani kuolemasta yli ja minä voin vielä rakastaa samalla tavalla uudestaan.
31.3. sain puhelinsoiton kasvattajalta. Jostakin syystä automaattisesti ensimmäinen ajatukseni oli, että pennullemme on sattunut jotakin, mutta hän soittikin kertoakseen, että pennut ovat käyneet eläinlääkärissä ja ovat valmiita lähtemään uusiin koteihin. Soitin sekavan puhelun miehelleni, sillä olimme varautuneet kotiuttamaan pennun vasta 9.4., mutta tietäessäni että lapsen saa hakea vaikka heti, en voinut millään odottaa enää 1,5 viikkoa. Sovimme, että haemme tytön kotiin 2.4. lauantaina. Aloin automaattisesti miettiä, mitä kaikkea tarvitsemme kaupasta koiralle. Pentuhan syö penturuokaa, piimää pitää ostaa paljon, vessapaperia ei myöskään voi olla liikaa siltä varalta, että vahinkoja sattuu sisälle. Ja leluja! Vihdoin sain ostaa koiranleluja, sillä vanha koirani ei edes pentuna välittänyt leikkiä ja täten en ollut päässyt koskaan tutustumaan syvemmin vinkulelujen piippaavaan maailmaan.
Lauantai koitti ja ajoimme mieheni kanssa jälleen Parikkalaan. Perhoset parveilivat vatsassani koko ajomatkan ajan. Vierailu kasvattajalla oli lyhyt ja ytimekäs; pentu syliin, maksu kasvattajalle, ruokintaohjeet ja eläinlääkärintodistus kouraan ja takaisin autoon. Kaikki kävi kovin äkkiä ja lopulta istuimme taas autossa, mutta nyt meitä olikin kolme.
Automatka sujui täysin ongelmitta. Karma makoili, istuskeli, katseli maisemia ja torkahteli. Pysähdyimme vielä käymään kaupassa ja minun ollessa ostoksilla, Karma nukkui mieheni sylissä pää retkottaen auton ratissa. Kotona pentumme oli hieman eksyneen oloinen, ja tepasteli ympäri taloani tutkien paikkoja nenällään. Riemulla ei ollut rajaa, kun lopulta kirsun eteen osui kaikki lelut, jotka olin lapsellemme hankkinut! Ensimmäisenä yönä Karma vinkui ainoastaan siitä hyvästä, ettemme súostunut ottamaan sitä sänkyyn nukkumaan. Lopulta se luovutti ja kävi uinumaan tyynylle, jonka laitoimme sille yöpöytämme alle.
Kaiken kaikkiaan pennun kotiutuminen sujui hyvin kivuttomasti. Pieni tyttömme pyysi päästä ulos tarpeilleen heti alusta alkaen, josta olimme luonnollisesti kovin ylpeitä. Sanomalehtihärdelliin emme ruvenneet ollenkaan, vaan pisut ja kakat tehtiin aina, vain ja ainoastaan pihalle. Tein samalla tavalla edesmenneen koirani kanssa, vaikka kerrostaloasuminen toikin koulutukseen lisää haastetta; lattioille ei laitettu ainuttakaan paperia, vaan käytin koiraani pihalla 8-10 kertaa päivässä. Menetelmä on siis koettu aikaisemminkin toimivaksi ja samalla metodilla aloitimme myös Karman sisäsiisteysopinnot.
Siinä se nyt oli. Makoili lattialla ja touhuili välillä omiaan. Ei ymmärtänyt yhtään mitään, mitä sille sanoi, enkä minä ymmärtänyt hänen ajatuksiaan. Rakkauden määrä tukahdutti sydämeni ja tiesin, että pian tulee päivä, jolloin Karma lukee minua kuin avointa kirjaa ja minä tunnen hänen mielen liikeet paremmin kuin omat taskuni.
